Aloittaeesani Oulun vuosien jälkeen ensimmäisessä työpaikassa 1986 koulun ja kodin tehtäviä kuvattiin lauseella: koulu vastaa opetuksesta ja tukee kotien kasvatustyötä, koti vastaa kasvatuksesta ja tukee koulun opetustyötä. Nuorelle aloittavalle luokanopettajalle tehtäväjako kuulosti hyvältä ja tarkoituksenmukaiselta. Työnjako kodin ja koulun kesken antoi aloittavalle opettajalle luvan keskittyä opetuksen haasteisiin. Opintoputkesta valmistuneelle kasvatustieteen maisterille kasvatuksen asiat eivät olleet keskiössä. Työ kasvattaa ja työ kehittää ammatillistä minää. Koulutus antaa vain valmiudet ei tee kenestäkään valmista opettajaa. Ensimmäisten vuosien aikana alkoi oma pohdintani siitä miten koulun tehtävä on moninainen ja tärkeä. Missään ei ole kirjoitettu että aamulla toivotetaan hyvää huomenta koulupäivän alkaessa tai sanomme kiitos eri tilanteissa, silti me opetamme näitä asioita. Opetussuunnitelman rinnalla elää kirjoittamaton käytäntö tapakasvatuksen asioita. Me kasvatamme siis monin tavoin opetustyön lisäksi. Tietoisuus tuosta kasvatuksen työstä on vahvistanut käsitystäni siitä että koulu voi vaikuttaa, koululla on opetustyötä laajempi tehtävä. Itselleni asia konkretisoitui kun 90- luvun alussa teimme kovasti työtä tutustuttaaksemme suomen – ruotsinkielisiä alakoulun oppilaita toisiinsa. Kari Uusikylä nosti kirjoituksessa ansiokkaasti esille koulun kasvatustehtävän. Koulu on monenlaisten odotusten edessä ja ristipaineessa. On terveellistä ajoittain kirkastaa koulun tehtävää ja käydä keskustelua koulun tehtävästä. Päiväkodeissa käsite kaavatuskumppanuus on ollut käytössä ja kauan. Kodin ja koulun välistä työnjakoa se kuvaisi mielestäni myös hyvin. 30 –vuoden perusteella täytyy sanoa ettei koulu voi pestä käsiään kasvatuksen asioista .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti