Turha peiliä on syyttää jos naama on vino

Ensimmäisen työpaikkani miestenhuoneen peilissä oli tarra missä luki” Turha peiliä on syyttää , jos naama on vino, Nikolai Gogol. Mielestäni tuohon sitaattiin kiteytyy kaiken arviointitoiminnan ydin. On katsottava peiliin ja jos kuva ei miellytä, on syytä tehdä jotain. Iän myötä huomaa itsessään tietynlaisen kyynisyyden lisääntyvän. Viime aikojen uutiset  valtion talouden tasapainottamisesta ovat ikävää luettavaa. Ikävää luettavaa siitä syystä että säästötoimet vaikuttavat sekä suoraan että välillisesti koulutukseen ja hoiva-alaan. Näillä aloilla on katsottu peiliin  edellisen laman jälkeen ja jokainen voi kuvitella miltä kuva näyttää. Tutkittua tietoa on, mutta onko se painanut puntarissa paljoakaan sen voi jokainen päätellä itse. Arvioinnin ja arviointitulosten, olipa kohteena mikä tahansa asia , pitäisi siis johtaa uusiin ja parempiin käytäntöihin. Miltä Suomi-neidon peilikuva näyttää tulevaisuudessa on mielenkiintoinen kysymys. Suomalainen osaaminen on kytköksissä suomalaiseen koulutukseen. Käyttäessäni sanaa koulutus tarkoitan sillä laajaa kenttää aina päivähoitolapsista yliopisto ja korkeakouluopiskelijoihin sekä kaikkeen siltä väliltä. Pienen kansakunnan menestyksen takana on osaaminen, osaamisemme perinteisillä vientialoilla, osaamisemme uusilla ja tulevilla aloilla, osaamisemme palveluissa ja kotimarkkinoissa. On hienoa että ammattijärjestöt ovat aktiivisesti herättäneet keskustelua eri foorumeilla koulutuksemme tulevaisuudesta. Iän karttuessa monille asioille niin työssä kuin elämässä työn ulkopuolella löytyy vuosittain jokin merkkipaalu. Aloittaessamme koulun itsearviointiprosessia tänä keväänä, tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä kun olin ensimmäisen kerran käynnistämässä koulun itsearviointia. Ensimmäinen arviointiprosessi käynnistyi vahingossa. Vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteet oli järisyttävä muutos koulumaailmassa koska koulut aidosti pääsivät tekemään koulukohtaisia opetussuunnitelmia. Vuoden 1985 perusteita täydennettiin vain vähäisillä kuntakohtaisilla tarkennuksilla. 1994 oli erilainen tekemisen meininki, huoltajat otettiin eri tavalla suunnitteluun mukaan. Kun mekin koulussa lähdimme työstämään kyselyä ensisijaisesti opetussuunnitelman tarpeista niin ajatus jalostui itsearvioinnin tekemiseksi. Tehtävä oli haastava koska kokemusta itsearvioinnin tekemisestä ei ollut eikä selkeää formaattia vaikka  laatutyötä yksittäisissä kouluissa kehiteltiin. Muistelen itse että ensimmäinen koulun itsearviointi jännitti koska takana oli ikäviä säästötoimenpiteitä koulutasolla sekä uusien kokeilujen sisäänajoa. Kun arviointi oli tehty , oli mielenkiintoista käsitellä työyhteisössä ja johtokunnassa saatuja tuloksia. Tulosten perusteella asetettiin selkeitä kehittämiskohteita tuleviksi vuosiksi ja päätettiin jatkaa arviointia neljän vuoden sykleissä. Meille jäi työyhteisönä neljä vuotta aikaa kehitellä itsearviointikyselyn työkalua ja miettiä oppilaille suunnatun kyselytyökalun kehittämistä. Vuonna 1998 arviointityökaluja oli kehitelty ja suoritimme itsearvioinnin uudestaan. Ennen vuotta 1999 lakiin kirjattua velvoitetta koulutuksen järjestäjän itsearvioinnista, olimme vieneet kaksi itsearviointikierrosta läpi. Silloisen Länsi-Suomen lääninhallituksen Vaasan toimipisteen erikoissuunnittelijana toiminut Helka Linna kutsui minut Mentoriksi eli tukihenkilöksi ”Oppilaitoksen itsearviointi koulutusohjelmaan. Koulutuksen lähijaksoilla toimin luennoitsijana sekä osallistuin muutaman vanhan Vaasan läänin alueella olevan koulun itsearviointiprosessin käynnistämiseen mentorina .Koulutusohjelman jälkeen Matti Kangasoja läänin Jyväskylän yksiköstä kokosi julkaisun Koulun itsearviointijärjestelmää rakentamassa johon kirjoitin artikkelin case-study  tyyppisesti .Osallistuin myös muutamiin koko koulun vanhempainiltaan. Pääsääntöisesti vastaanotto oli varovaisen innostunutta koska huoltajat suhtautuivat myönteisesti koulujen itsearviointiin, tosi vanha viisaus Do not shoot the messenger piti yhtä laillla paikkansa. Toisaalta pohjalaisena pitäisi aina muistaa kotimaakunnassa liikkuessa puhua konstailematta. Tästä sain varsin hyvän muistutuksen ollessani erään koulun vanhempainillassa kun sorruin konsulttikieleen ja puhuin oppilaista asiakkaina. Silloin eräs isäntämies tokaisi, ”ne on kersoja ja ne piretähän kuris”. Vuoden 1999 lakimuutoksen jälkeen koulukohtaiset arviointikäytännöt kehittyivät ja alkoivat muotoutumaan. Aloittaessani Espoon kaupungin palveluksessa ,pääsin ryhmään missä nykyisiä arvioinnin työkaluja kehiteltiin ja kolme vuotta sitten pilotoimme koulun itsearvioinnissa uutta työkalua. Arviointi on hieno juttu, parhaimmillaan se johtaa dynaamiseen muutoksen ja kehitykseen, kunhan muistaa että vauhti on sellainen ettei se uuvuta.