Niin se vain on

31. kevätlukukausi lähenee loppuaan. Niistä olen työkennellyt 5 v luokanopettajana ja koulunjohtajana/ rehtorina 26 v. Tämäkään lukuvuosi ei päässyt yllättämään. Lukuvuodessa kymmenen kuukauden aikana kiire kasautuu erityisesti lukukausien loppuun, eikä niiden välissäkään löysäillä. Trendi on päinvastoin. Opetussuunnitelman henki on kyllä päinvastainen mutta kiireen hallintaa emme osaa vieläkään. Onkohan niin että kun sen taidon oppii , onkin sitten aika siirtyä eläkkeelle. Kiireen kanssa oppii kyllä elämään mutta ajatukset käy jatkuvaa Jaakobin painia rehtorin työnkuvan sisällöstä. Tehtävään kun sisältyy hallintoa, henkilöstötyötä ja kehittämistä. On taisteltava ainakin itsensä kanssa siitä ettei hallinnon tehtävistä tule itsearkoitus vaan kutsumusta pedagogiikkaan ja kehittämiseen ehtisi myös hoitaa. Jotenkin vaan on hyväksyttävä oma rajallisuutensa ja ajan rajallisuus.

Olen esimiehenä kuluneen vuoden ajan viestittänyt kahta asiaa työntekijöille; armahda itsesi uuden opetussuunnitelman kanssa, aikaa on 10 vuotta ja toinen sanoma on ollut , uskalla rajata. Aina sitä miettii tavoittaako profetan viesti omalla maalla. Kun kehityskeskustelut ovat hyvällä mallilla, voi sanoa että viesti on saavuttanut. Vielä kun ajatuksen siirtää käytäntöön, niin hyvä ja kiireetön arki syntyy. Rehtorina pitää joskus sanoa itselleen että vaikka haluaa paljon ja monenlaista ,niin tärkeintä on osata havaita ja nauttia pienistäkin kehityksen askelista.