Koulu on Suomessa vahva instituutio. Se on harvinainen, kenties ainoa,yhteiskunnallinen rakenne, joka koskettaa kaikkia ja edustaa jokaista kansalaista koskevaa oikeutta, mutta myös velvollisuutta.
Hankalinta koulussa on, että koulun tulos, muu kuin oppimistestitulos on vaikea mitata tai edes havaita. Se syntyy erittäin hitaissa prosesseissa.Koulun yksi tehtävä on sekä säilyttää että uudistaa yhteiskuntaa ja kulttuuria. Tämä jännite kulminoituu kymmenen vuoden välein uudistettavassa opetussuunnitelmassa.
Opetussuunnitelmatyössä neuvotellaan usein hyvin tiukasti juuri siitä, mikä muuttuu ja mikä on syytä säilyttää. Koulun arkinen tehtävä on edistää oppimista ja hyvinvointia, sekä opettaa.
Ensimmäinen tehtävä on se iso yhteiskunnallinen kuva mikä piirtyy koulun tehtävästä ja jälkimmäinen on sitä koulun arkea, Näistä elementeistä syntyy se asetelma missä koulun suhteen on odotuksia poliittisilla päättäjillä ja toisaalta arjen perustyön tekijöillä.Kehittämisessä toiveet ovat joskus jopa ristiriitaisia. Ei ole mielestäni ihme että keskustelu koulun kehittämisestä on polarisoitunut tietotekniikkaan, matkapuhelimiin tai ison kuvan kannalta pieniin asioihin.
Merellä liikkuessa on kaksi hankalaa asiaa; merikortti puuttuu ja moottori sammuu. Moottorin sammuessa alus yleensä liikkuu ,liike ei lakkaa jos ei nyt sitten ankkuriköyden pituus mahdollista ankkuroitumista. Suomalainen peruskoulu on aluksen kaltainen, ei kehitys pysähdy mutta yhteinen suunta on tärkeä. Miksi yhteinen suunta on niin hankala asia. Sen kun tietäisi, olisi viisas mies. Joitain näkökulmia asiassa voi olla: valtakunnallinen tahtotila ja kentän näkemys eivät välttämättä kohtaa vaikka kansallisen tahtotilan luomiseen on kenttää kuultu. Me puhumme uusista oppimisympäristöistä mutta missä ne ympäristöt ovat ? Koulun toimintaa vaivaa joskus myös irrallisuus, mitä jää käteen lukuisista hankkeista. Syntyykö meissä oppimisen ammattilaisissa kokemus uuden oppimisesta ?
Turvallisuushakuisuus pitää meidät tutuissa toimintatavoissa, muutos ja uudistus voi tuntua uhalta ja mukavuusalueen ulkopuolelle astumiselta. Meidän ammattikunta kun kantaa yksin tekemisen taakkaa.
Niin opettajat kuin rehtorit elävät kompleksisessa arjessa kohdaten niin oppilaissa kuin kollegoissa suomalaisen yhteiskunnan moninaisuuden ja arjen. Työyhteisön näkökulmasta ymmärrän että yhdessä oppimisen menetelmät saavuttavat jalansijaa kouluissa. Itse nostaisin sanan yhteisöllisyys ykkösasiaksi sen myönteisessä kontekstissa. Yhteisöllisyys ei voi olla että vastustamme yhdessä muutosta. Itse puhuisin keskustelun tärkeydestä ja myös siitä että vastustuksessa ja erimielisyydessä on myös kehityksen siemen.
Löytämällä merkityksen ja mielekkyyden, löydämme myös suunnan ja yhteisen tahtotilan sitä kohtaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti