Loma kutsuu

Juhannussää ei päässyt yllättämään tänäkään vuonna. Kun viimeiseen 15-20 vuoteen keskikesän juhla on tullut vietettyä ulkomailla, niin tämä kotimaan juhannus vahvisti että lomaratkaisut ovat olleet hyviä. Säästä huolimatta mieli on iloinen,juhannuksen jälkeen alkaa virkarehtorin loma. Mieli on silti vielä käymistilassa; ajatukset harhailevat työasioihin. Jäikö jotain tekemättä. Tunne kuuluu asiaan, lomamieli valtaa mielen kun aamulla tajuaa ettei tarvitse lähteä töihin.Malttia vaatii myös oman mielen ohjaus, loma ei ole kodin rästitöitä varten vaan lepoa pitää olla. Erilaisia mielenkiintoisia juttuja on odotettavissa loman jälkeen. Linkedin tili tuottaa yllätyksiä, sain pyynnön kirjoittaa erääseen ulkomaiseen julkaisuun englanniksi artikkelin pedagogisesta johtamisesta. Nyt kuitenkin lomaillaan ja nautitaan.

kutsuja

Työsähköpostiin ja henkilökohtaiseen sähköpostiin tulee tasaisin välein kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin, työpajoihin ja alan tilaisuuksiin. Kaikki ovat lähes poikkeuksetta mielenkiintoisia.Aika kuluisi rattoisasti osallistuen, mutta kun on varsinainen työ ja ikääntyessä alkaa arvostaa omaa vapaa aikaa, niin on tehtävä valintoja ja valikoitava.Viikko sitten sain haastattelukutsun eräältä koulutusalan startup yritykseltä. Halusivat kysellä ja kuulla ajatuksiani pedagogisesta johtamisesta.Kun rehtorien työnkuva on muuttunut siten että yleishallinnon asiat vievät tutkitusti yhä enemmän aikaa, niin tunsin huonoa omaatuntoa aihepiiristä. Koska tärkeysjärjestyksessä pedagoginen johtaminen on kuitenkin numero yksi, lähdin mielelläni tapaamiseen.Ennen haastattelua ehdin hiukan jäsentää ajatuksiani sillä pedagoginen johtaminen on niin moniuloitteinen ja laaja asiana että siitä riittäisi sanottavaa tunneiksi, jos ei päiviksi.

Mitä sitten tuli sanottua ja sanoitettua kun pyydettiin määrittelemään pedagogista johtamista ja periaatteita:

Pedagogisen johtamisen kulmakivi koulussa on oppilaan tarve oppia ja oppimisen mahdollistaminen oppilaalle. Opettajien usein käyttämä termi "pedagoginen vapaus" on hyvä termi jos ymmärretään sen merkitys ja tarkoitus.Olen kirjoittanut useasti että pitäisi puhua pedagogisesta vastuusta oppilasta kohtaan. Vapauden irvikuva on pahimmillaan opettajalle itselleen sopiva työtapa toimia luokassa. Mikä sopii yhdelle lapselle luokassa, ei sovi kaikille. Oppilaasta lähtevä opetustapa tai oppimisen järjestelyt sisältää ajatuksen siitä että opettaja huomioi jokaisen oppilaan tarpeet ja yksilölliset haasteet.
Johtaessaan yksikköään rehtorille avainasemassa on yhteinen keskustelu erilaisista asioista kuten arvioinnista, opetussuunnitelmasta ja yhteisistä toimintatavoista. Yhteinen keskustelu ja sopiminen luo ne yhteiset puitteet ja toimintatavat. Yhtenäinen toimintakulttuuri tekee koulunkäynnin lapsille tasa-arvoiseksi. Ei ole ns " mukavat opettajat vs paska opettajat".
Pedagoginen johtaminen edellyttää toisaalta suunnnitelmallisuutta mutta myös riittävän pientä vauhtia. Uusi opetussuunnitelma on ollut iso muutos. Lähtökohdiltaan se on erilainen. Sen perusteissa ihmiskuva ja kasvun arvopohja nousee eri lailla keskiöön kun vanhoissa opseissa. Se haastaa myös aineiden osalta siten että vanhoista sisältöluetteloista on menty taitojen opettamiseen millä arvioinnin kannalta on aivan uusi merkitys. Ei mitata sisältöjen osaamista vaan taitoa ja sovellusta. Tämä on iso kulttuurinen muutos arvioinnissa.
Opettajat haluaisivat keskittyä perustyöhön ja luokkatyöhön.Siksi on säännöllisin välein keskusteltava siitä mistä me puhumme kun puhumme perustyöstä. Sellainen ammatti missä tultiin aamulla kouluun ja lähdettiin iltapäivällä opetustuntien jälkeen kotiin, sitä ei ole. Opettajan työssä oma työpari , luokka-asteryhmä ja yhteisö ovat entistä tärkeämmässä roolissa. Rehtorina ajattelen itse sitä miltä koulu näyttää ulospäin huoltajiin päin, ei niinkään yksittäinen luokka tai luokka-asteet. Koulu ei voi olla yhteiskunnasta erillään oleva saareke siksi on mielestäni merkityksellistä jokaisen opettajan työn kannalta että mielletään koulun laajempi tarkoitus ja tehtävä yhteiskunnassa kun koulu vain yksittäisen opettajan tai luokan työskentelynä
Kun asenne ja arvot ovat kohdallaan on pedagoginen johtaminen myös käytännön tekoja rehtorille.Yksi peagoginen työkalu on lukujärjestysohjelma. Rehtorilla on suuri valta järjestää opetus pedagogisin perustein toimiviksi viikoiksi tai jaksoiksi. Itse olen käynyt sitä perinteistä Jaakobin painia perinteisten kysymysten kanssa; onko lukuaineet tarkoituksenmukaista sijoittaa aamupäiviin vaan lähestyäkö asiaa toisin järjestämällä liikuntaa vaikka poikavoittoisille luokille. Nämä ovat pedagogisia kysymyksiä joita rehtorit punnitsevat työjärjestyksiä suunnitellessaan.
Osana pedagogista johtamista on tärkeää miettiä miten tuetaan kouluttamalla opettajien osaamista.Viimeiset vuodet ovat tietotekniikan asiat olleet keskiössä mutta yhä enenevässä määrin on pohdittava sellaisia koulutuksia millä vahvistetaan ryhmien hallintaa.

Tässä maistiaisiksi muutamia asioita joita puhuin. Kerron kun on ajankohtaista mihin startup -yritys tietoja käytti

Kun saa siteerata itseään

Kun kirjoittelee jonkin verran, tulee päivä jolloin saa siteerata omia tekstejään. Jostain syystä keskustelu oppivelvollisuusiän nostamisesta jatkuu. Kaivoin kirjoittamani blogin vuoden 2014 elokuusta. Nuorten syrjäytymisestä keskusteltiin silloinkin ja lääkkeeksi tarjottiin samaa oppivelvollisuusiän nostoa. Hiukan hymyilytti kun asiasta kirjoitti Martti H ja Pete J taannoin Hesariin ja kaima Opetushallituksesta kynäili myös muutaman rivin.Syrjäytyminen on ongelma ja huolestuttava asia. Se on yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta tragedia henkilökohtaisella tasolla ja yhteiskunnalle taloudellinen menetys. Ongelma on kuitenkin marginaalinen, suurin osa nuorista tietää esimerkiksi peruskoulun jälkeen opiskelupolkunsa toiselle asteelle. Näitä nuoria kohtaan oppivelvollisuusiän nosto olisi mielestäni rangaistus. En valitettavasti näe siinä logiikkaa että kouluunsa kypsynyt nuori joka mahdollisesti on osan jo koulupolustaan pinnannut tai ei käytännössö käy koulua ollenkaan hyötyisi pakollisesta lisävuodesta. Kysymys ei ole pelkästän tästä nivelvaiheesta vaan syrjäytyminen on alkanut aikaisemmin. Laajassa katsannossa syrjäytymisen haasteet ovat yhteiskunnalliset eivät koulusta johtuvia. Usein on kysymys perheen syrjäytymisestä ja taustalta löytyy monia syitä;köyhyys, työttömyys, alkoholi, päihteet.

Syrjäytyminen on siis monitahoinen käsite ja ilmiö. Toki koululla on tehtävänsä myös sen ehkäisemiseksi. Tasa-arvoiset mahdollisuudet, yksinäisyyteen, kiusaamisen ja huonoon oloon puuttuminen. Summa summarum, olen samaa mieltä oppivelvollisuus iästä kuin olin neljä vuotta sitten. Oikeat konstit oikean ongelmaan, ei pakkoa.

Sama kaiku on keväiden,kyllä rexit tuntee sen

Oli vain ajan kysymys milloin jokakeväiset aiheet putkahtavat esille. Lukuvuoden lopun lähestymisen varma merkki on arvionnista ja sen oikeudenmukaisuudesta nouseva keskustelu. Vaikea kysymys mihin en ole löytänyt uran aikana vastausta, vaan eipä ole muutkaan.Niin kauan kun koulussa arvioidaan, tavalla tai toisella, niin tämä on kestoaihe.
Kari Uusikylä muistutti meitä blogissaan taas tärkeästä asiasta, arvosana seitsemän oppilas ei ole arvosana seitsemän ihminen. Siitä rexi sai puheessaan lähteville kuutosille arvokkaan teeman.Ja totuttuun tapaan suvivirsi keskustelu onnistui taas kerran nostamaan myös päätään. Opetushallitus linjasi muutama vuosi sitten ettei kysymys sen laulamisessa ole uskonnon harjoittamisesta vaan perinteestä, no nämä on näitä kestoaiheita.

Koulutuskeskustelu nousee julkisuudessa taas myönteisesti esille.Puheet ovat kauniita kuten ennenkin.Tosin tässäkin asiassa teot vain merkitsevät niin paikallisesti kuin valtakunnallisesti. Kaikki teemat eivät kolahda meikäläiseen hyvyydestään huolimatta. Tulevaisuuden näkökulmasta kestävä kehitys ( 2030 ), sosiaaliset taidot ja arvot/hyveet ovat ihmisten ja ihmiskunnan näkökulmasta ratkaisevia asioita.

Mittarissa alkaa olla ikää sen verran että kollegaa eläköityy tihenevään tahtiin.Läksiäisissa hymyilyttää ,miten vuosikymmenien aikana koulumaailmassa on koettu ja jaettu samat murheet ja ilot. Ne tulevat puheissa selkeästi esille. Maailman muutos näkyy myös selkeästi. Työelämään astuva opettaja tai aloitteleva rehtori kohtaa uudenlaisia haasteita. Aamulla töihin ajellessa mietin yhtä stereotypiaa syrjäytymisestä. Vanhassa ajattelussa syrjäytyminen nähtiin työttömyydestä, alkoholismista ja köyhyydestä nousevina asioina ja niiden vaikutus on toki kiistaton. Katsoisin myös asiaa toisesta näkökulmasta , vaurauteen ja varakkuuteen liittyy usein myös huoltajilla pitkät päivät , elämän myymistä työlle. Ne voivat myös aiheuttaa turvattomuutta lapselle jota ei voi kompensoida kivoilla "hilavitkuttimilla ja härpäkkeilla "

Yhdestä asiasta sitä koulutusalan ihmisenä haaveilee; jospa jokainen eläköityvä opettaja/ rehtori kirjoittaisi edes yhden viisauden tai pedagogisen oivalluksen muistiin jälkipolville, niin meillä olisi huikea aarre käsissämme.Hyvää osaamista valuu hukkaan ja unholaan.

Kynän voimaa

Aloittaessani nykyisessä tehtävässä, mietin miten tavoittaa neljässä rakennuksessa työskentelevä henkilöstö. Olen tiukasti pitänyt kiinni tavasta kirjoittaa henkilöstölle viikkokirjeitä. Halusipa tai ei, niin kirje tulee. Lukukausien lopussa muistan henkilöstöä joulukirjeellä ja kevätkirjeellä. Yritän muistutella itseäni että niissäkin on kiitoksen aika ja paikka. Kovin henkilökohtaisella tasolla niissä yhteisökirjeissä ei pysty kiitoksia jakamaan .Niille on oma paikkansa. Johtajan työ on loppujen lopuksi aika yksinäistä hommaa ja kiitokset harvassa, mutta niillä harvoilla kiitoksilla elää pitkään. Voisi kai kutsua itseään tässä hetkessä oman elämänsä Hannu Hanheksi koska lyhyen ajan sisällä on saanut myönteistä palautetta omasta työstä kolmelta eri taholta. Kiitoksia ei varsinaisesti odota, pessimisti kun ei pety vai miten se menikään, mutta kiitosta kohdatessa se tuntuu aina yhtä hyvältä. Kiitosta tuli kansainvälisyysasioiden edistämisestä mistä voisin puhua jo elämäntyönä, johtamisesta ja tuen huolehtimisesta sitä tarvitseville. Tässä kohtaa voisi kiittää myös blogin lukijoita. Pieni on kaunista siksi jaan vain harvakseltaan tekstejä ryhmiin mutta huomaan sosiaalisen median ystävissä oman uskollisen lukijajoukon, kiitos siitä

Yllätyksetöntä kevättä

Huomaan kirjoittavani joka kevät samat asiat, mutta miksi luopua hyvästä tavasta. Kevät ei tuonut yllätystä nytkään ; opettajat ovat yhtä kiireisiä ja stressaantuneita lukuvuoden lopetuksesta. Pitää arvioida ,järjestellä lopetusta ja jaksaa omistaa ajatus uudelle ,tulevalle lukuvuodelle. Oppilaat heräävät tsemppaamaan vielä vaikka arviointi koskee koko vuotta. Julkisessa keskustelussa käydään taas kerran kiivasta keskustelua lukuvuoden rytmityksestä, puolesta ja vastaan.
Eikö nyt mitään erikoista ? No sää on poikkeuksellinen. Toukokuun yksi lämpöviikko on tänä vuonna venähtänyt pidemmäksi jaksoksi. Mukavaa muuten mutta haasteellista luokissa, nyt jos koskaan on päivittäisten luontoretkien ja luokan yhteishenkeä korottavien ulkoleikkien aika. Iloinen voi olla myös tämän vuoden luokkaretkiläisten puolesta. On sitä seisty joskus sateessa Särkänniemessä. Näillä nyt mennään pari viikkoa ja aloitetaan sitten uuden lukuvuoden kasaaminen. Mukavia asioita tulossa ; otetaan lukuloikkaa ja jatketaan yhteisöllisyyden kehittämistä. Katse horisonttiin.

Rajojen hakua

Salon Heikki , Lapuan lahja suomalaiselle musiikkimaailmalle on ollut otsikoissa kun Yle katsoi että Herra Heinämäen orkesterin intiaanihahmo sulkapäähineineen loukkaa alkuperäisväestöä. Heikki on hiukan vanhempi mutta elänyt samaa lapsuutta 60-luvulla , avaruuden valloituksen, television tulemisen, Batmanin ja länkkärileffat. Me 60 luvun pojat olimme vuorotellen lännenmiehiä ja inkkareita, mielikuvituksen olleessa vain rajana. Ei me tiedetty että päällikön sulkapäähine ison veden toisella puolella loukkaisi jotakin. Olen tehnyt pitkän uran ja elämäntyön kansainvälisyys-ja globaalikasvatuksn parissa , joten erityisellä herkkyydellä suhtaudun siihen miten etnisten vähemmistöjen asiat esitetään opetuksessa ja muutenkin. Silti ajatus siitä missä menee hyvän maun ja asiallisuuden raja on vaikea kysymys. Kääntäen näkökulmaa voisi esittää kysymyksen; milloin keskiluokkalainen väestö närkästyy viihteessä viittauksiin tuulipukukansasta
keskiolutkansasta, sulkeutuneesta mörököllikansasta. Miten viihde sitten saisi käsitellä kansallisuuta tai etnistä taustaa.
Suurinta osaa meistä naurattaa suomalaista, ruotsalaisista ja norjalaisista kertovat vitsit, eikä niistä loukkaannuta. Lähes poikkeuksetta tv-viihteen vähemmistövitsit ammutaan alas.Hyvä kysymys onkin ruokkiiko viihde streotypiota vai olsiko myös lupa nauraa itselleen. Onko intiaanipäähine loukkaus Amerikan alkuperäiskansoja kohtaan.Jos savolainen pukeutuu Härmän pukuun, onko se loukkaus vai arvostusta.Esimerkkejä ja ajatusketjua voisi jatkaa loputtomiin.En tiedä, onko olemassa sellaista siivilää minkä kautta ratkaisisimme oikean tavan toimia näissä kysymyksissä.Minusta herra Heinämäen orkesterin hahmo oli sympaattinen sulkapäähineineen ja lasten pitämä.