Kivaa

Myönnän olevani suutari ja omat lapset ovat niitä suutarin lapsia. En muista tuliko isän ominaisuudessa koskaan kysyttyä ;onko koulussa kivaa. Toisaalta jälkikasvu piti informoituna siitä jos koulussa ei ollut kivaa. Jälkeenpäin ajatellen koulu oli koulua mihin mentiin kuten työhönkin.Kyllä sitä huoltajana silti muodosti käsityksen poikalasten isänä että liikuntaan ja tekniseen työhön liittyvät asiat olivat mieluisia.Enkä nyt alan ihmisenä usko että lasten kohdatessa vapaa-aikana ensimmäinen asia kavereiden kesken olisi analysointi koulun mukavuudesta tai tylsyydestä.

Rehtorin ominaisuudessa koulunsa aloittavia huoltajia rohkaisee kysymään kuulumisia ja oppilaita nähdessä olen saattanut kysyä; onko koulussa kivaa. Kun nappsilmä sitten vastaa että on kivaa, niin enempiä ajattelematta on tyytyväinen. Harvoin kuitenkaan on tullut miettineeksi mitä tarkoittaa kun koulussa on kivaa, enkä tässä nyt viittaa samannimiseen kiusauksen vastaisen formaattiin. Kaksi tärkeämpää kysymystä olisivatkin ; miksi koulussa ei ole kivaa ja mikä koulussa on kivaa. Opettajan, oppilaan ja huoltajan käsitys kivasta voivat olla kaukana toisistaan.

Luulen olevani oikeassa että seuraavista asioista iästä ja roolista riippumatta olemme yhtä mieltä.
Kun koulussa on kivaa niin siellä on;
- turvallista
- siellä ei kiusata
- jokainen löytää yhden asian joka motivoi ja auttaa tekemään niitä asioita jotka eivät tunnu mieluisilta.
- koulussa on ihmisten kohtaamista.

Näin pelkistetysti ja yksinkertaistetusti ajattelen kivasta koulussa.Tämä oli minun ajatukseni ja kuten aina se on subjektiivinen ja yhden ihmisen näkemys vailla todistelua tieteellisesti tai muutenkaan.Jollekin muulle koulun kivan määrittely voisi olla asioita mitä koulussa tehdään, uusia tapoja toteuttaa koulunkäyntiä.

Olen hiukan vierastanut " kivaa koulussa " sanaparia. Omissa mielikuvissa se usein johtaa ajatukseen että koulussa pitäisi tehdä " sirkustemppuja" että viihdyttäisiin.

Koulun ensijainen tehtävä oppilaan näkökulmasta on oppiminen. Oppimisen ilosta puhuttaessa ajattelen lapsen kokemusta siitä kun oppii uuden asian ,en niinkään sitä että oppimisesta tulisi rakentaa iloinen tapahtuma tai prosessi, vaikka se voi sitä ollakin.Mielestäni on enemmänkin kysymys siitä tunteesta ja elämyksestä kun lapsi huomaa opppivansa lukemaan tai samanlaisesta tunteesta kun huomaat oppivasi ajamaan polkupyörällä ilman että äiti tai isä tukee sinua.

Oppimisen esteitä on kuitenkin raivattava. Kahdeksan vuotta alkuopetuksessa opettivat että yksi este luokan opimiselle on ryhmäytymisen puute. Ensin ryhmäydytään, sitten onnistuu oppiminen.Jokaisen lapsen kohdalla on löydettävä vahvuus joka kannustaa ja vie tarvittaessa yli pettymysten ja vastoinkäymisten.Hyvä ryhmäytyminen ja positiivinen riippuvuussuhde toinen toisistaan estää myös kiusaamista.Nälkä, väsymys ja vilu ovat oppimisen vihollisia, vielä nykyäänkin.