Mutkamäestä kaukalon laidalle

Laskettelu ei helposti piirry mielikuvissa Pohjanmaasta puhuttaessa. 60-luvulla laskettelu oli harvojen huvia, en muista sen aikaisista ystävistä kun yhden perheessä laskettelua harrastettavan.  Laskettelukeskukset olivat aika lailla painottuneet pohjoiseen. 70 –luvulla tapahtui muutos parempaan suuntaan. Pohjanmaalla Vimpelissä Lakeaharjun laskettelukeskus avasi rinteensä ja keräsi harrastajia aina rannikkoa myöten kuten Vaasasta. Kiitos television  laji tuli tutuksi myös  laajemmin. Oma ikäluokkani muistaa varmasti läntisen naapurin Ingemar Stenmarkin joka antoi lajille pohjoismaiset kasvot . Mikäli muistan oikein hän edusti Ruotsia talviolympialaisissa. Esimerkki ja lajin tunnettavuuden lisääntyminen herätti myös oman kiinnostuksen lasketteluun. Omalle äidille kuuluu kiitos että viikonloppuisin kyyti Lapualta Lakeaharjulle järjestyi, edestakaista matkaa kertyi 104 kilometriä ja odottelut päälle. Omia jälkeläisiä jääkiekkohallilla odottaessa yritin itseäni muistuttaa tylsyyden vallatessa että tästähän vanhemmuudessa on kysymys. Laskettelumahdollisuudet  lisääntyivät huikeasti Pohjanmaalla 80-luvulla. Seinäjoella rinne rakennettiin vanhalle kaatopaikalle. Kuvaa myös pohjalaisuutta, sitä mitä meillä ei oo ,se me teherän ,olipa sitten kysymys järvestä tai rinteestä, seinäjokiset tekivät molemmat. Lapualle tehtiin rinne 80-luvun puolessa välissä ja laskettelun mahdollisuudet ovat  alueella loistavat. Ehkä lisääntynyt harrastajien määrä  on lisännyt myös onnettomuusriskejä. Aloittaessani harrastusta hiihtokoulua ei ollut. Omat pojat laitettiin ensi töiksi laskettelukouluun. Itseään voisi kai luonnehtia itseoppineeksi laskettelijaksi mutta jälkiviisaana on pakko myöntää että laskettelukoulu harrastuksen alussa olisi ollut paikallaan. Rukalla olen joskus katsellut itäisen naapurin ensi kertaa rinteessä olevia laskettelijoita ja miettinyt että tuolta varmaan omat ensimmäiset laskut näyttivät. Paino taakse niin että kontrolli suksista häipyy ja hallitsemattomasti syöksyen alas.

 Huoltajilla on iso merkitys harrastusten tukemisessa.  Vaikka kannatan harrastamista, kuten edellisistä blogeista voi päätellä, käy joskus mielessä että tämän päivän lapsilla niitä voi olla liikaakin joissain perheissä. Mihin katosi löhöily ja perheen yhteinen aika ? Toinen ihmetyksen aihe on harrastuksiin kuskaaminen kävelymatkan päähän. Onko aika kullannut muistot vai ei, niin väittäisin että 60-70 luvuilla harrastuksiin mentiin kävellen ja pyöräillen, olipa kysymys sitten  luistelusta tai kitaratunneista.

Kelejä kaikille mitä sitten teettekään