Allekirjoittanut oli keskikoululainen peruskoulu-uudistuksen saavuttaessa kotikaupunkini 1970-luvun alkuvuosina. Peruskoulun päästötodistuksessa koreilee teksti ”keskikoulun oppimäärän mukaan”. Peruskoulun tulo herätti keskustelua ja tunteita. Muistan vielä isoäitini ajatelleen ääneen; miksi toimiva malli pitää romuttaa.
Työelämään astuessani 1980-luvulla peruskoulu oli vakiinnuttanut paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kun 1980-luvulla oli alettu laajemminkin pohtia hyvinvointivaltion kalleutta ja jähmeyttä sekä liiallista byrokraattisuutta, alettiin myös suunnitella hallinnon rakenteiden keventämistä 80-luvulla. 1980-luvun lopun vauraita kulutusvuosia seurasi 1990-luvulla paluu karuun todellisuuteen. Suomalaisten väitettiin eläneen yli varojensa ja joutuvan kulutusjuhlansamaksumiehiksi. Pudotus hyvistä ajoista laman pohjamutiin tapahtui yllättävän nopeasti. Edessä oli jättityöttömyys,konkurssiaalto ja kymmeniä miljardeja tuon ajan markkoja niellyt pankkikriisi. Laman kurimuksessa käynnistettiin julkisen sektorinankarat säästötoimet. Jokaiselta talouden lohkolta alettiin imuroida ylimääräisiä menoja ja aina kun asetetut säästötavoitteet oli saavutettu, kiristettiin vyötä uusin säästötavoittein. Säästöpaineiden alla jouduttiin tilanteeseen, jossa suomalaisen hyvinvointivaltion palvelujen perinteistätasoa ei tahdottu ylläpitää.
Säästötalkoot löivät luonnollisesti leimansa koko 1990-luvun koulutuskeskusteluun. Opetushallinnon 1990-luvulla toteutettu uudistaminen oli osa yleistä hallinnon kehittämistä, joka käynnistettiin jo 1980-luvulla. Reformit koskivat yhtäältä ministeriöitä ja keskusvirastoja, toisaalta lääninhallituksia ja valtion piirihallintoa kaikilla sektoreilla. Ensinnäkin haluttiin sanoa jäähyväiset hallinnon byrokraattiseksi leimatulle työnjaolle eli sille, että kaikkia koulutustasoja hallittiin ja säädeltiin toisistaan erillään. Tämän seurauksena päädyttiin mm. ammattikasvatushallituksen ja kouluhallituksen yhdistämiseen opetushallitukseksi ja myöhemmin harkitsemaan myös opetushallituksen ja opetusministeriöiden toimintojen yhteen kytkemistä, mikä johtikin opetushallituksen päätoiminnansupistamiseen arviointitoiminnaksi. Myös lainsäädäntöä haluttiin yhtenäistää. Toimeenpanon osalla siirryttiin 1990-luvulla valtioneuvostonyhtenäisiin koulutuksen kehittämissuunnitelmiin, jotka kattoivat kaikki koulutustasot peruskouluista korkeakouluihin .Projektin toisena puolena oli maakuntien ja erityisesti kuntien 1990-luvun uuden koulutuspolitiikan keskeinen kulmakivi oli koulutuksenlainsäädännön ja säätelymuodon suuri kokonaisremontti, joka sinetöitiin vuonna 1999. Siirtymisellä tarkasti normitetusta lakipykäläkohtaisesta liikkumavaran lisäämistä ja tulosvastuullista jälkikäteisarviointia tähdättiin ennen muuta koko koulutusjärjestelmän tehon ja tuottavuuden parantamiseen
Aikaisemmissa blogeissani olen sivunnut 90-luvun huonoja ja hyviä puolia koulun näkökulmasta. Mitä sitten piirtyi aivolohkoon muistellessa 2000-lukua peruskoulussa:
2000-luvulle tultaessa PISA tutkimus lähti muuttamaan suhdettamme peruskouluun. Ensimmäistä kertaa saatiin kattavasti kansainvälistä vertailuaineistoa, joka osoitti, että suomalaiset oppilaat osasivat hyvin. Tämä tietoisuus karsi keskustelusta pahimmat ylilyönnit, mutta keskustelun peruskaavat säilyivät hämmästyttävän muuttumattomina. Peruskoulun menestyksen esimerkiksi väitettiin perustuvan vain heikkojen oppilaiden määrään ja huippujen olevan meillä vähäisiä, vaikka PISA-huippujen määrässäkin olemme olleet jatkuvasti maailman kärjessä.
Sen PISA muutti, että peruskouluun ei enää kuulutettu suurempaa remonttia. Koulu oli osoittautunut kansainväliseksi menestykseksi ja nyt siihen esitettiin vain pienempää hiomista.
2000-luvun alussa toteutettiin esiopetusuudistus, jonka perusteella kaikki 6-vuotiaat lapset ovat oikeutettuja saamaan esiopetusta oppivelvollisuutta edeltävänä vuonna. Erityisopetukseen liittyvässä keskustelussa suurta huomiota sai koko 2000-luvun jatkunut oppilasmäärän kasvu.
Vastuuta oppilashuollosta on kuitenkin siirretty yhä enemmän koulujen suuntaan vetoamalla eräänlaiseen kasvatukselliseen omaantuntoon sekä kiristämällä lainsäädäntöä, joka ohjaa kokonaisvaltaisen oppilashuollon moniammatillistatoteutumista kouluyhteisöjen sisällä. Opettajien ammattikuva on näin ollen laajentunut, mutta tätä ei ole huomioitu esimerkiksi opettajankoulutuksessa. Erityisesti 2000-luvulla oppilashuoltoa pyryttiin vahvistamaan myös informaatio-ohjauksen keinoin, mikä näyttää osoittautuneen tehottomaksi. Heikon oppilashuollon pahimmat kärsijät näyttävät olevan jo lähtökohdiltaan niin sanotusti huono-osaiset, joille erinäiset ongelmat kerääntyvät hyvinvoivien pärjätessä entistä paremmin.
Vasta vuonna 2004 luotiin järjestelmä, joka loi yhtenäisemmät puitteet arvioinnille ja edellytykset valtakunnallisesti vertailukelpoisten päättöarvosanojen antamiselle.Suomalaisen peruskoulun 40-vuotisen olemassaolon aikana oppilaan arviointia koskevat määräykset ja menettelyt ovat vaihdelleet suuresti. Vaikka arvioinnin perustehtävä on nähty melko samantyyppisenä läpi vuosikymmenten, ovat arviointikäytännöt ja todistusarvosanojen muodostamisen periaatteet ovat olleet hyvinkin erilaisia eri aikoina. Ei siis ole ihme, että niissä on vieläkin epäselvyyttä.
Koulujen tietotekniikan kehittämisen vauhti hyytyi 2000-luvulla. Koulujen kansainvälistyminen on pysynyt hyvässä vauhdissa.
2000 luvulla koulujen eriarvoistuminen on lisääntynyt vaikka 90-luvun laman pohjalta noustiin. Joku viisas sanoi että laman lasku on pitkä ja suuri ja sen kerrannaisvaikutukset ulottuivat vuosikymmenen yli. 2000 luvun ops oli parempi kuin 90 luvun edeltäjänsä joka lähtökohtaisesti oli liian väljä. 2010 luvulle tultaessa voidaan uutta opsia hengeltään ja lähtökohdiltaan pitää positiivisenä. Peruskoulun keskeinen ongelma ei ole tuntijako. Keskeinen ongelma on sen toimintatavoissa, oppimistilanteiden jäsentämisessä, työ- ja lähiyhteisön yhteisöllisyyden lisäämisen tarpeessa.
Oliko vuodet 2000-2010 paremmat kuin vuodet 1990-1999, esitän itselleni kysymyksen. Vastaus ei ole mustavalkoinen. 90-luvussa oli myös puolensa, profiloitumista, koulun kehittämistä, akvaario-projektia. 2000-luku oli seesteisempää ja vähemmän talouden huolia koulunpidossa, kv-toiminnanaloitusta ja kehittelyä. Puolensa siis molemmissa vuosikymmenissä.
Entinen rehtorikollega on usein aiheellisesti esittänyt kysymyksen onko Suomessa koulutuspolitiikkaa. Vaalien lähestyessä koulutuksella on aina ystäviä juhlapuheissa. Talouden sukeltaessa alamäkeen koulutuksen ystävät kaikkoavat usein vähitellen. Koulutuksen suuntaviivat pitäisi piirtää pidemmiksi kuin neljä vuotta kestäviksi. Minkäväriset hatut päässä hallituksessa istutaan ei saisi vaikuttaa siihen millainen koulutuspolitiikka maassamme on. Koulutus nähdään valitettavasti menoeränä vaikka sitä pitäisi tarkastella aina sijoituksena. Olematta tutkija tai asiantuntija, uskallan väittää että koulutuksen vaikuttavuuden ja yhteiskunnan menestyksen sekä kilpailukyvyn välillä on yhteys. Jos siis satsaamme koulutukseen on se satsaus toimivaan, tasa-arvoiseen ja kehittyvään yhteiskuntaa.
Mahdollisesti jäädessäni eläkkeelle 2021 voi arvioida kuluvaa vuosikymmentä ja miltä se koulussa näyttäytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti