Nuoria ja uusia opettajia rekrytoidessa huomaa että heistä hehkuu intohimo työhön ja ennakkoluulottomuus, kaikkeen ollaan valmiita tarttumaan rohkeasti. Miten tuo intohimon liekin työhön saisi hehkumaan koko työuran ajan, se on myös työnantajan velvollisuus. Kun ikää tulee lisää ja uusiin asioihin alkaa suhtautua varauksella niin joskus käy kieltämättä ajatus mielessä että onko tullut viisaammaksi vai elääkö mukavuusalueella vailla rohkeutta ja uusiin asioihin heittäytymistä. Varmasti kysymys on molemmista. Työnantajalle kirjoitin pohdintaa siitä mihin haasteisiin opettajankoulutuksessa tulisi vastata. Niissä yhteyksissä kun olen tavannut joskus opettajakoulutuksen lehtoreita olen usein kysynyt, tiedättekö millaisiin haasteisiin tämän päivän kouluissa teidän tulisi opettajia kouluttaa. Kysymys ei ole helppo, tarkasteli sitä sitten rehtorin pöydän takaa tai opettajankoulutuksen näkökulmasta. Voiko opettajankoulutus ennakoida tulevaisuuden koulun haasteita, itse vastaisin kyllä ja ei. 80-luvun alkuvuosien opettajankoulutus oli oman aikansa lapsi , hyvässä noususuhteessa koulutettiin ” opetusteknikkoja” jotka 90-luvun laman alkaessa joutuivat tilanteisiin mihin ei osattu varautua, kirjojen kierrätystä, työkirjojen tilaamatta jättämistä, kerhojen karsintaa ja pahimmillaan tukiopetuksen karsintaa. Lasku lankesi myöhemmin ja lyhytnäköinen säästäminen ei tuottanut pitkällä aikavälillä säästöä, päinvastoin. Toinen todellisuutta vääristävä asia on harjoittelukoulut. On lähtökohtaisesti oikein että opinnot voidaan suorittaa asianmukaisissa olosuhteissa ja viimeisimmällä tekniikalla mutta kyllähän pudotus todellisuuteen ensimmäisessä kenttäharjoittelussa oli huikea. Tässä asiassa on menty monellakin tapaa eteenpäin ja kenttäharjoittelut ymmärrykseni mukaan ovat lisääntyneet.
Silmiini osui Jyväskylän yliopiston Välijärven materiaali opettajankoulutuksen tilasta ja suunnasta. Myönteisenä näin sen että esille nostettiin suomalaisen koulun haasteet oppilaiden heterogeenisyys laajassa mielessä, yhteiskunnan muuttuminen ja yhteiskunnan teknistyminen. Näihin tulisi tulevia ja nykyisiä opettajia valmistaa. Pääkaupunkiseutu on oma lukunsa, sen Pohjanmaalta muuttaneena voin varmistaa. Kulttuurien kohtaamistaidot ovat varmaan haasteita nyt ja tulevaisuudessa, miten kohdata niin heterogeeninen oppilasaines; menemmekö kultaista keskitietä ja laidan kulkijat ovat oman onnensa varassa vai etenemmekö laaja valtaväylää johon kaikki mahtuvat. Kun 90-luvun puolella ainakin itse piti itseään nörttinä tietotekniikassa niin tämän päivän diginatiivien rinnalla olo on kuin dinosauruksella. Voiko siis tietotekniikan kehitykseen varautua opettajankoulutuksessa, I care but honestly I do not know.
Toinen opettajantyöhön liittyvä asia on opettajien täydennys- ja jatkokoulutus. 80-luvun opeilla juna meni jo kauan sitten. Tämä on iso kysymys mihin ei ole oikeaa vastausta, riittää kun löytyy tahtoila ja sen jälkeen rahoitus. Pitää uskaltaa puhua rahastakin, olipa hallitus mitä mieltä tahansa tulevista vuosista.
Pieni pilke nousee kieltämättä silmään kun ajattelee että allekirjoittanut kirjailee opettajankoulutuksesta. Aloittaessani omia opintoja olin täydellisen pihalla tutkinnonuudistuksesta tai opintojen sisällöistä ja vaatimuksista, toisin kun kurssini naisopiskelijat joilla oli opinto-opas käsissä jo ensimmäisenä päivänä. Meikäläinen kun oli lähtenyt opettajaksi opiskelemaan autuaan tietämättä että opintoputki syytää maistereita. Toisaalta tuo sisäinen ” Forrest Gump ” on elämän Flowssa vienyt asioihin ja joskus myös paikkoihin joihin suunnittelulla ei olisi päätynyt.
Mitä sitten teettekään , älkää antako intohimon liekin sammua työhön, säädelkää kuitenkin liekkiä ettette palaisi loppuun
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti