Uskallusta muutokseen

" Siellä istun kohta kanervaisella polstarilla. Oikein ! Siellä, siellä kohta pyllyilemme "
Noin tuumailivat Tuomas ja Juhani aprikoidessaan pakoa lukkarin koulusta. Koulun vaikuttavuudesta eivät veljekset olleet vakuuttuneita. Tämän päivän veljekset ja siskot ovat samojen haasteiden edessä.
Koululaisen elämässä on niin paljon muutakin ja kiinnostavaltammalta tuntuvaa kuin koulu. Sosiaalinen media, harrastukset ja muu viihde kilpailevat koululaisten huomiosta. Koulunkin on muututtava. Martti Hellström kirjoitti osuvasti muutoksesta. Muutos lähtee meistä opettajista ja meistä rehtoreista muutoksen tukijoina. Ylhäältä annettuna tai saneltuna muutos ei tapahdu. Oman sukupolveni opettajankoulutus  koulutti opettajan rooliin, sen perinteisessä merkityksessä. Vallankumouksellisena pidän sitä että opettamisen sijasta puhutaan oppimisesta ja siitä miten se tapahtuu yksilöllisesti. Tieto- ja viestintätekniikan käytöstä ei pidä tehdä" pyhää lehmää", mutta mahdollisuutena se tulee nähdä. Poikien ja tyttöjen välisistä eroista kiinnostuksesta koulunkäyntiin on puhuttu kauan ja myös tutkittu. Näen tietotekniikan yhtenä mahdollisuutena lisätä poikien kiinnostusta koulunkäyntiin sekä tukea oppimista. Kahden, jo aikuisen, poikalapsen isänä on tullut usein mietittyä koulua poikien näkökulmasta. Tärkeää on toiminnallisuuden ja liikkumisen merkitys.
Vaikka poikien koulumotivaation lisäämisessä on haasteita niin isossa mittakaavassa on löydettävä keinot kaikkien lasten osallistamiseen, kohtamiseen ja yhdessä tekemiseen. Koulunpidon perinteitä kun voi mitata sadoissa vuosissa, niin kysymys on isosta asiasta. Lasten innon herättäminen vaatii meiltä aikuisilta innon löytämistä. Vanhoista rooleista, tottumuksista ja tavoista pitäisi uskaltaa luopua. Itselle pitää antaa rohkeus kokeilla ja rohkeus myös epäonnistua. Historiallisesti mittavat haasteet ovat edessä. Nyt tarvitaan uskallusta.

Perheiden hyvinvointi on kiinni myös poliittisista päätöksistä

Syksyn uutisvirrassa on kiitettävästi, niin sosiaalisessa mediassa kuin verkkouutisissa, noussut koulutuksen, tasa-arvon ja vanhusten asiat. Olen ilkikurisesti joskus sanonut että eduskuntavaalien lähestyminen lisää koulutuksen kavereita. Koulutuksen ja opetuksen näkyvyydestä täytyy antaa kiitosta omalle ammattijärjestölle. Itse lukeudun niihin rivijäseniin jotka osallistuvat äänestämällä. Onneksi ammattikunnassa on niitä innokkaita jotka valvovat etujamme. Parikymmentä vuotta sitten vierähti pari vuotta luottamusmieshommassa, mielenkiintoinen mutta haastava työ jonka tekijöitä tarvitaan. Tyytyväisyydellä olen laittanut merkille että tasa-arvon asiat nostavat uutisvirrassa päätään. Tasa-arvo on moniulotteinen ja monella suureella mitattava asia yhteiskunnassamme, mutta on terveellistä että naisten ja miesten välisten palkkaerojen ja työurien kehitys nostaa taas uutisvirrassa päätään. Eräs tuttavani kertoi että heidän perheessä isä oli jäänyt hoitovapaalle lasten kanssa. Hieno ratkaisu ja kannatettava. Itse olin lasten ollessa pieniä puoli vuotta kotona hoitamassa.Kun puolison kanssa molemmat toimivat opettajina, ei asiaa tarvinnut kovasti laskeskella. Taloudellisesti  yhtä kannattavaa tai kannattamatonta, miten sitten asian haluaa nähdä. Ehdottomasti kuitenkin yksi parhaimmista ratkaisuista omassa elämässä. Moni varmaan joutuu perustamaan ratkaisunsa siihen että perheessä isä on enemmän tienaava ja talouden realiteetit ohjaavat hyvinkin perinteisiin ratkaisuihin. On siis tavoittelemisen arvoista että sukupuolten välistä palkkakuilua kurotaan ja naisen työllistymistä edistetään. Suomessa asumisen hintataso ja elinkustannukset ohjaavat suuressa määrin siihen että lasten ollessa pieniä molempien pitää hakeutua työelämään nopeasti ja varhaisessa vaiheessa. Uskon että tällä myös menetämme paljon. Kysymys on monella tapaa haastava; millä keinoin voisimme tukea ja mahdollistaa jomman kumman huoltajan kotona olemisen lasten ollessa pieniä. Vieraillessani Hollannissa pari vuotta sitten, kiinnitin kouluissa huomiota siihen että luokan opettamisesta vastasi usein  kaksi opettajaa. Luokassa oli esimerkiksi alkuviikosta opettaja joka hoiti alkuviikon lapsia ja hänen työtään jatkoi loppuviikon opettaja joka oli hoitanut lapsiaan alkuviikon. Toimintakulttuuri suosi tätä eikä herättänyt ihmetystä esimerkiksi huoltajien keskuudessa. Monellakin tapaa perhekeskeistä kulttuuria suosittiin. Hyvänä esimerkkinä oli yhteiselle päivälliselle kokoontuminen. Itse tulkitsen sen niin että työelämä edistää toimintakulttuuria missä perheen ajalle annetaan arvo. Miten Suomessa sitten perheen arvostaminen näkyy on täysin riippuvaista siitä millaisia päätöksiä me teemme. Onko meillä aidosti perhepolitiikkaa? Kysymys ei ole helppo. Se kietoutuu työmarkkinoihin, hallitusohjelmaan ja yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin. Uutiset oikeutetusti tällä hetkellä kietoutuvat maan talouteen.Tosiasia on että eduskuntavaalit ovat ovella ja odotan niistä arvovaaleja.Tätä siis mielenkiinnolla odottelemme.

Arvostusta vapaaehtoistyölle

Presidenttien haasteena on toimikausillaan saavuttaa asema koko kansan presidenttinä. On murrettava ennakoluuloja joita mahdollisesti poliittinen tausta, sukupuoli ja työura aiheuttaa. Tehtävä on varmaan  Kekkosen jälkeen ollut haastava. Koiviston kauden aikaiset nopeat muutokset Euroopan kartalla muuttivat silloisen Euroopan kahtia jakoa, eikä Kekkosen kaltaista ulkopolitiikan takuumiestä enää tarvittu. Halosen kaudelta on jäänyt mieleen erilaisten etnisten ja muiden vähemmistöryhmien huomioiminen. Niinistön kaudesta tähän asti on arvovaikuttamisesta jäänyt mieleen edellinen uuden vuoden puhe. Tulevien Linnanjuhlien kutsuvierasluettelossa presidentti osoittaa arvostustaan vapaaehtoistyölle ja sen tekijöille. Yhteiskunnan tehtävä on tietenkin huolehtia vähäosaisista ja huolehtia kansalaisistaan, mutta vapaaehtoisella auttamistyöllä ja varainkeruulla kansalaiset voivat antaa oman panoksensa. Meillä Suomessa tälläistä toimintaa on kiitettävän paljon. Yksityiset henkilöt voivat vaikuttaa paljon. Tuoreena esimerkkeinä voisi mainita Anne Bernerin työ lastensairaalan varainkeruussa, Nenäpäivän tempaukset jotka ylittävät monella tapaa valtakunnallisen mediakynnyksen. Moni suomalainen osallistuu  jossain vaiheessa elämäänsä hyväntekeväisyyteen muodossa tai toisessa. Yksinkertaimillaan se on rahalahjoitus keräykseen mutta usein myös aktiivista yhdistystoimintaa. Itse osallistuin kymmenen vuoden ajan Lions- toimintaan. Se on yksi vanhimmista ja maailmalaajuisesti yksi isoimmista järjestöistä. Mieluisia muistoja jäi lahjoituksista sairaalan lastenosastolle, vanhuksille, partiolaisille ja lukuisiin pienempiin kohteisiin.

Oheisesta linkistä voit tutustua toimintaan http://www.lions.fi/toiminta/?session=18297684

Uusi työ ja uusi kotipaikka ovat saaneet kieltäytymään kohteliaasti kutsuista osallistua vastaavaan toimintaan, mutta jos lukijani saat kutsun niin suosittelen osallistumista. Hyvän mielen auttamisesta saa.

Aika lapselle ja nuorelle on sijoitus tulevaisuuteen

Tuttavani kirjoitti blogissaan koulusta koneena. Vertauskuva on mielestäni onnistunut. Jokainen vanhojen moottorien kanssa puuhastellut tietää niiden haasteet. Peruskoulu vaatii huollon ja pienen remontin. Vanhojen osien sijasta pitäisi käyttää uusia osia ja käyttää riittävästi varoja että kone pysyisi toimintakuntoisena. Helpommin sanottu kuin tehty. Muutostyö pitää tehdä harkitusti, hutiloimatta ja asiantuntevan työnjohdon valvonnassa. Omalle työnantajalle on annettava kiitosta siitä, että muutostyön valmistelussa on lähdetty liikkeelle hyvissä ajoin. Omat odotukset ovat korkealla liittyen uuden opetussuunnitelman arvopohjaan. Toteutuessaan tarkoitetulla tavalla muutos tuo kouluun kiirettömyyden. Mikäli hutiloimme, niin mikään ei muutu. Alueellisilla opetussuunnitelmatreffeillä kuulimme  huoltajan, isovanhemman ja nuoren näkemyksiä koulusta ja koulunpidosta. Vaikuttavin oli erään yläkoululaisen oppilaan puheenvuoro. Hän nosti esille sen miten tärkeä on tulla kuulluksi, huomatuksi ja arvostetuksi. Nuorella aikuisen nälkä on kova, huomaammeko me sitä ? Viime viikolla sain kuulla nuorta opettajaa jonka väitöskirja kertoi nuorten vankien peruskouluajoista. Koskettavinta oli se miten liian monessa kertomuksessa tuli esille katkeruus siitä ettei ole tullut kuulluksi ja miten merkittävää oli kouluaikoina ollut se miten joku aikuinen oli pysähtynyt, antanut aikaansa ja kuullut kuulumisia.

Olemme siis isojen asioiden äärellä. Jos opetussuunnitelman valmistelussa keskiöön nousee vain oppiaineet ja sisällöt, niin hukassa ollaan. Kohtaaminen ja siihen käytetty aika on investointi ja satsaus nuoreen