Kerhoa kehiin

Opetus- ja kulttuuriministeriö kutsui tammikuussa KT, professori emerita Lea Pulkkisen selvittämään joustavan koulupäivän parhaiten toimivia käytäntöjä ja tekemään tutkimukseen pohjautuvia kehittämisehdotuksia mallin vakiinnuttamiseksi. Selvitystyötä hyödynnetään perusopetuksen kehittämisessä ja opetussuunnitelmauudistuksen toimeenpanossa.
Perusopetuksen aamu- ja iltapäivätoiminta ja koulun kerhotoiminta vahvistavat varhaiskasvatuksen ja esi- ja perusopetuksen jatkumoa ja tukevat perusopetuksen tavoitteita.
Joustavan koulupäivän mallia on edistetty osana koulun kerhotoiminnan kehittämistä. Joustavan koulupäivän kokeiluissa etsitään uusia toimintamalleja kerhotoimintaan osana koulupäivää. Kouluissa on saatu myönteisiä kokemuksia muun muassa kerhotuntien sijoittelusta oppituntien lomaan.
Opetus- ja kulttuuriministeriö pitää tärkeänä, että jatkossa perusopetuksen aamu- ja iltapäivätoiminta, koulun kerhotoiminta ja koulun muu toiminta muodostavat Joustavan koulupäivän kokonaisuuden
Opetus- ja kulttuuriministeriö pitää tärkeänä, että paikallisessa opetussuunnitelmatyössä nähdään perusopetuksen aamu- ja iltapäivätoiminta, koulun kerhotoiminta ja koulun muu toiminta kokonaisuutena, joka tukee lasten tervettä kokonaiskasvua ja kehitystä
Maaliskuussa julkaistussa selvityksessä tiivistetysti:
Selvitystyön perusteella pidän koulupäivän rakenteen keskeisimpänä kehittämiskohteena oppituntien ulkopuolisen toiminnan saatavuutta kaikille oppilaille. Kouluilla ja sen yhteistyökumppaneilla on laajaa kiinnostusta kerhotoiminnan järjestämiseen. Kokemusten mukaan kouluilla on myös halukkuutta sen joustavaan sijoittamiseen koulupäivään, mikä edistää oppilaiden tasaveroisia mahdollisuuksia osallistua toimintaan.
Käytettävissä oleva tutkimustieto osoittaa koulupäivään sisältyvän toiminnan monipuolisuuden yhteyttä lasten koulumenestykseen ja myönteiseen kehitykseen. Innostus toimintaan motivoi koulunkäyntiä ja vahvistaa kiinnittymistä kouluun toiminnallisesti, emotionaalisesti ja kognitiivisesti. Erityisesti taide- ja kädentaitosisällöillä on merkitystä koulusuoriutumisen ja sitä vaativien työskentelytaitojen, henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja sosiaalisen toimintakyvyn kannalta. Liikunta eri muodoissaan koulupäivän aikana edistää lasten kehitystä ja hyvinvointia. Merkittävä osa kehityksestä tapahtuu ihmissuhteissa, mikä korostaa hyvien ohjaus- ja toverisuhteiden muodostumisen arvoa ja tärkeyttä.
Ehdotukseni ovat:
(1) Kuhunkin koulupäivään sisällytetään oppilasta kohti yksi tunti valinnaista ja vapaaehtoista kerhotoimintaa, joka voi olla perusopetuslain 47 §:ssä mainittua ja opetussuunnitelman perusteissa määriteltyä koulun kerhotoimintaa ja yhteistyöperustalle rakennettua kerhotoimintaa, jonka järjestämiseen osallistuvat taide- ja kulttuuritoimijat, kirjastot, kädentaitoyhdistykset, liikunta- ja nuorisojärjestöt ja muut yhteistyötahot. Kunnan sivistystoimen tehtävänä olisi koota koulujen käyttöön luettelo kerhotoiminnan järjestämisestä ja kouluyhteistyöstä kiinnostuneista paikallisista toimijoista.
(2) Kerhotoimintaa tulee kehittää opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti monipuoliseksi, jolloin se voi olla ohjaajalähtöistä harrastekerhotoimintaa tai oppilaslähtöistä pajatoimintaa, ja sen joustavassa sijoittamisessa koulupäivään tulee ottaa huomioon oppilaiden hyvinvointi ja kerhotoiminnan yhtäläinen saatavuus kaikille oppilaille. Kerhotoiminnan sisältö tulee suunnitella oppilaita ja heidän vanhempiaan kuullen ja niin, että se vastaa oppilaiden kiinnostuksen kohteita.
(3) Perusopetuksen aamu- ja iltapäivätoimintaa uudistetaan ja kytketään kerhotoiminnan järjestämistä koskevaan uudistamiseen. Tällöin tulee ottaa huomioon se, että nuoremmat oppilaat ja erityistä tukea tarvitsevat oppilaat tarvitsevat aikuisen turvallista läsnäoloa oppituntien ulkopuolella enemmän kuin yhden kerhotunnin verran päivässä.
(4) Koulupäivä muutetaan oppituntien osalta alkamaan kello 9.
Koulupäivän alkamisen Pulkkinen muuttaisi alkamaan oppituntien osalta kello 9.

Pulkkisen selvitystä käsiteltiin eduskunnan Hyvä koulu -ryhmässä. OAJ kannattaa koulutusjohtaja Heljä Misukan mukaan koulun kerhotoiminnan kehittämistä.
Laadukkainta kerhotoiminta on opettajien järjestämänä.

Keskelle koulupäivää sijoitettua kerhotoimintaa OAJ vastustaa.
Oppilaat ovat peruskoulussa suorittamassa oppivelvollisuuttaan, johon kuuluvan koulupäivän on oltava eheä, pedagogisesti suunniteltu kokonaisuus.
Misukka muistutti, että kuntien rahoitusleikkaukset opetustunneista ovat tosiasiallisesti lyhentäneet oppilaiden koulupäiviä.

Valtio on viime vuosina tukenut erityisrahoituksella joustavan koulupäivän kokeilua – tänä vuonna 7 miljoonalla eurolla. Koko perusopetuksessa kustannukset olisivat varovaisten arvioiden mukaan 50–80 miljoonaa euroa vuodessa.
Misukka painotti, että OAJ:n mielestä niukkenevat voimavarat on käytettävä ydintehtävään eli opetukseen ja kasvatukseen.

–Tulevaisuuden peruskoulu –hankkeen verkkokyselyssä eniten toivottiin lisärahoitusta mm. opetusryhmien pienentämiseen ja oppimisympäristöjen kehittämiseen. Kerhotunnit olivat vasta sijalla 7

Suomen luokanopettajien puheenjohtaja Matti Sippola sanoi, että kerhojen järjestäminen aamuisin ja iltapäivisin on järkevää. Silloin niihin voivat osallistua ne oppilaat, jotka haluavat.
Sippola oli huolissaan vastuukysymyksistä, jos kerhon vetäjänä on joku muu kuin opettaja. Hänen mukaansa on tärkeää, että nykyiset, niukat voimavarat käytetään järkevästi.

Kun oikeusasiamies oli huolissaan tietotekniikan opetuksen ja osaamisen eriarvoisuudesta niin sama eriarvoisuus näkyy monessa muussakin kohtaa tuntkehyksessä, koululujen kunnostamisvauhdissa, lomautuksissa jne.

Rahoitus on monella tapaa ydinkysymys. Itse koulun perustehtävän rahoitus tulisi olla kestävällä pohjalla. Erilaiset perusopetuksen ryhmäkokojen pienentämiseen tarkoitetut rahat, kerhorahat ,tasa-arvorahat kurittavat entisestään niitä kuntia joilla menee huonosti.Ehtona kun POP-rahassa on ollut ettei koulutuksen järjestäljä leikkaa opetuksesta.Avustus on siis lisä ,ei kompensaatio. Siitä olen Pulkkisen kanssa samaa mieltä että kerhotoiminnalle on olemassa tilaus. Sosiaalista eriarvoisuutta voitaisiin kaventaa ja toiminnallisuutta lisätä.Viimeksi kuntalehti nosti liikunnan merkityksen tärkeyden. Sippolan Matti nosti ansiokkaasti kerhotuntien sijoittelu kysymyksen.Virkaehtosopimus ja palkkausjärjestelmä tulisi radikaalilla tavalla uudistaa mikäli kerhotoiminta aidosti haluttaisiin päivien sisään. Uudistuksen hintalappu on kuitenkin sitä luokkaa ettei allekirjoittaneen työvuosina tule toteutumaan. Kerhot on kuitenkin mahtava juttu ja toteutuessaan tarjoavat oppilaille ilmaisen ja mielekkään vaihtoehdon aamuisin ja iltapäiviin.

Sammon taonta

Suomalainen koulutusjärjestelmä on muutospaineen alla.Perusopetuksessa opetussuunnitelmauudistus etenee kohti elokuuta 2016.  Toisen asteen rahoitusuudistuksessa otettiin väliaika mutta kuntaliitto kiirehti lausumaan asian kiireellisyydessä heti eduskuntavaalien jälkeen, uuden hallituksen aloittaessa. Tiede- ja ammattikorkeakouluilta odotetaan yhteistyötä. Erilaisesta tavoitteesta ja tehtävästä huolimatta  kannatan yhteistyötä talous- ja insinöörialojennkohdalla. Monenlaista on työn alla ja työpäivien jälkeen sohva on kutsunut houkuttelevasti. Koulun vuosikellossa eletään aikaa jolloin oppilaaksioton, hankinnan ja rekrytoinnin prosessit kulkevat päällekkäin ja limittäin. JET-koulutus ,aluetapaaminen  ja muut menot vielä päälle pitävät liikkeessä. Ekoayn rehtorijaosto meni harmittavasti Jetin kanssa päällekkäin, mutta onneksi sähköposti on keksitty ja sai kollegoilta hiukan feedbackia ajankohtaisista asioista. Kalevalan päivän tienoilla loihdin lausumaan että opettajien työnantajalta saadut tabletit haastavat takomaan kun rauta on kuumana. Mobiilioppimisen päivässä,allekirjoittanutta kovasti lämmitti Jaakko Rekolan puheenvuoro osaamisen jakamisesta työyhteisössä. Viime viikolla kollegat jakoivat kolme tuntia oivalluksiaan, osaamistaan ja ideoitaan tietotekniikan sovelluskäytöstä opetuksessa. Olen vieläkin onnesta soikeana siitä osaamisesta mitä löytyi ja jaettiin. Ne ovat niitä hetkiä jotka motivoivat ja kannustavat työssä kalenterin ollessa täynnä.Näin se Sammon taonta jatkuu

Kirijehen sulle kirijootan

Jostain kumman syystä sana strategia on aina herättänyt allekirjoittaneessa positiivia tuntemuksia. Erinäisissä koulutuksissa on siihen törmännyt kerran jos toisenkin. Viimeksi Jet-koultuksessa Espoon kaupungin strategioista puhui Jorma Valve. Kun puhujalla on kyky kansanomaistaa ja mallintaa asia, niin kuulija ymmärtää mistä on kysymys. Espoossa strategiasta on tehty tarinamuotoinen. Mihin haluamme ja miten sinne pääsemme. Hyvä valinta mielestäni, tarinassa on aina ethosta                          









Kirijehen sulle kirijootan lauloi Eero Piirto. Lukuvuoden loppuessa laskeskelin kirjoittaneeni omalle työyhteisölleni yli 180 viikkokirjetta kuuden lukuvuoden aikana. Kun kuusi vuotta sitten siirryin Pohjanmaalta Espooseen oli muutos monella tapaa suuri, tarkasteli muutosta sitten oman elämän tai työelämän näkökulmasta. Kun työssä oli tottunut kahdenkymmenen vuoden ajan kohtaamaan yhdessä rakennuksessa työyhteisönsä, niin uudessa tilanteessa piti totutella että toimitaan neljässä rakennukseessa ja kaikilla tauoilla ei näe työtovereitaan , ei välttämättä edes joka päivä. Yhtenäisen toimintatavan ja tiedonkulun varmistamiseksi aloin kirjoittaa viikkokirjeitä. Olen pitänyt tapana että vaikkei asioita aina niin olisikaan, niin kirje lähtee yhteisölle. Vaikka tarkoitus on ensisijaisesti ollut vain tiedonkulkuun liittyvä tavoite, niin kirjekansiota selatessani tajusin niiden kertovan omaa työhistoriaani sekä koulun historiaa. Kirjeisiin linkittyy myös tarina siitä mitä muutoksia organisaatiossa ja koulumaailmassa paikallisesti on tapahtunut.
Hyvät tarinan ainekset ovat siis olemassa.

Tanssin taikaa

Laatikoita siivotessa käsiini osui valokuva vuodelta 1995. Valokuvan taakse oli kirjoitettu; tahdit tarjosi koulun oma bändi. Kuva oli koulun vapputanssiaisista. Pohjanmaalla isojen lavojen vieressä kasvaneena on ikävä tunnustaa että nuoruuden tanssitaito oli discomusiikin tahdissa heilumista tai hitaiden nojailua. Vaimo vei seurusteluaikana ensimmäisen kerran kunnon tansseihin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.ja kuten moni muukin, häävalssia treenattiin hikikarpalo otsalla ennen häitä,siis minä.
Opettajakoulutuksen musiikin erikoistumisopinnoissa oli musiikkiliikunnan kurssi joka jäi mieleen mukavana muistona. Linedancia, perhosvalssia ja helpohkoja tansseja. 90-luvun alussa työnantaja passitti Heinolan entisessä seminaarissa toimineeseen OPEKOON tanssikursseille. Lännestä itään on muuten hankala liikkua tässä maassa julkisilla kulkuneuvoilla. Auto alle ja yöpyminen Tampereella opiskelleen siskon luona. Kurssin vetäjänä ja johtajana toimi Leena Jääskeläinen, suomalaisen koululiikunnan Grand Lady.Ensimmäisenä päivänä otettiin luulot pois kun joku onneton myöhästyi aloituksesta. Leena piti kaikille puhuttelut ja sen jälkeen asiaan ei tarvinnut palata, kukaan ei myöhästynyt enää.Kurssi oli learning by doing menetelmällä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Aamulla aloitettiin ja illalla lopetettiin. Muistan miten me miehetkin tanssimme modernia tanssia virolaisen huippukoreografin opastuksella. Lohdullista on ettei siihen aikaan ollut vielä kännyköissä videointimahdollisuutta Parkettien partaveistä ei kurssilta valmistunut, mutta koululiikuntaan sopivilla ja riittävillä perusaskeleilla osaaja, ehkä? Kurssin ansiosta tai johdosta on yrittänyt varmistella ettei alakoulusta pääsisi lähtemään ikäluokkaa missä ei edes kerran olisi käyty valssin perusaskelia läpi.On mukava huomata että tanssi elää Suomessa jonkinlaista renesanssia. Kiitos kuuluu osittain ohjelmaformaateille missä tanssia tuodaan positiivisesti esille.
Kurkistus opetussuunnitelman uusiin perusteisiin musiikin ja liikunnan osalta näytti lupaavalta.
Musiikin opetussuunnitelman puolelta silmät poimivat lauseen ; kehollisen musiikin ilmaisuun kokonaisvaltaisesti liikkuen. Liikunnan suunnitelman puolelta lause; monipuolista liikkumista , esimerkkinä myös musiikki- ja tanssiliikunta.Hyvältä näyttää tältäkin osin.

Ei muuta kuin yy- kaa-koo,yy-kaa-koo

Vapaus vai vastuu

Aloittaessani luokanopettajan työtä vanhempi kollega kuunteli mielenkiinnolla kertoessani Montessori-pedagogiikasta. Hän kehotti minua nuorempaa kollegaa kokeilemaan kaikkea, mutta totesi että hän jatkaa totutulla tyylillä. Hän oli oman opettajankoulutuksensa lapsi niin kuin minäkin. Ei 80-luvun koulutus tarjonnut mitään uutta ja järisyttävää verratuna vanhemman kollegani seminaariaikoihin. Seniori opettaja toteutti työssään suomalaisen opettajuuden perustaa, pedagogista vapautta toteuttaa oppitunnit. Onko lähtökohta sitten oikea jos oppitunnin toteutus lähtee opettajan pedagogisesta vapaudesta. Olen aina hiukan vierastanut tuota sanayhdistelmää pedagoginen vapaus , pitäisikö puhua pedagogisesta vastuusta. Siitä vastuusta mikä opettajalla on valita toimintatavat jotka lähtevät oppilaan tarpeesta ja erilaisuudesta. Onko sana opetus oikea sana kuvaamaan sitä toimintaa millaisena uusi opetussuunnitelma näkee koulun?

Suomalaisen opettajuuden yksi perusta on ollut pedagoginen vapaus. Siihen kuuluu muun muassa oppituntien itsenäinen valmistelu ja toteutus. Opettajilla on perinteisesti ollut oikeus myös päättää, mitä oppikirjaa ja opetusmenetelmää hän käyttää. Se mikä toimii yhdellä opettajalla, voi toiselle olla mahdottomuus. Vain opettaja itse tietää, millä tavalla hän saa oppilaansa. oppimaan ja kasvamaan. Sitä tietoa ei ole hankintatoimistoissa.

Pedagoginen vapaus oikein ymmärrettynä tarjoaa mahdollisuuden luoviin opettamisen ja oppimisen tapoihin erilaisissa oppimisympäristöissä. Se mahdollistaa myös kunkin oppilaan ja oppilasryhmän tarpeiden huomioon ottamisen. Parhaimmillaan tämä luo opetustapahtuman, joka innostaa oppilaita siten, että tieto ja taito kehittyvät heissä tehokkaasti.

Pedagoginen vapaus tarjoaa mahdollisuuden luoviin opettamisen ja oppimisen tapoihin erilaisissa 
oppimisympäristöissä. Se mahdollistaa myös kunkin oppilaan ja oppilasryhmän tarpeiden huomioon ottamisen. Parhaimmillaan tämä luo opetustapahtuman, joka innostaa oppilaita siten, että tieto ja taito kehittyvät heissä tehokkaasti .Opettaja hyväksyy ja pyrkii ottamaan huomioon oppijan ainutkertaisena ihmisenä. Opettaja kunnioittaa oppijan oikeuksia ja suhtautuu häneen inhimillisesti ja 
oikeudenmukaisesti.

Vapauteen kuuluu myös vastuu ja jonkinlainen sisäinen kontrolli: sääntöjä ja toimintatapoja luodaan yhdessä oppilaiden kanssa, eikä niin, että ulkopuolelta tuleva auktoriteetti sanelee säännöt ja ohjeet ilman perusteluja. Näin oppilaat myös saavat jo koulussa kokemuksen siitä, että voivat vaikuttaa omiin asioihinsa ja ympäristöönsä

Vapaus vaatii opettajalta uskallusta luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Oppilaslähtöisessä opetuksessa on aina läsnä tietty spontaanisuuden elementti, jonka hyväksymällä opettaja voi mahdollistaa esimerkiksi sen, että oppilaiden omaan elämään liittyvät asiat voidaan tuoda kouluun. Oppilaan kunnioittaminen ihmisenä ja yhteisön jäsenenä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kuunnellaan mitä oppilas tuo mukanaan ja otetaan se vakavasti.

Koulussa tulisi antaa vapaus tulla eri asiantuntijoiden paikalle ja opettajan ei tarvitse ajatella, että minä osaan kaiken.Tämän kaltaisessa yhteistyössä opettajalla on edelleen pedagoginen vastuu, mutta asiantuntijan käyttö voi syventää erityisen sisältöalueen käsittelyä. Opettaja voi löytää itsensä myös uudesta roolista ja tarkastella luokan toimintaa eri näkökulmasta.

Rehtorina joutuu usein pohtimaan että opettajien kehittämisintoa on vaikea hyödyntää, koska pohjalla on niin vahva oletus pedagogisesta vapaudesta. Pedagoginen vapaus on tärkeä asia, mutta sisältääkö se määrityksen siitä, mikä on kouluinstituution tai kyseisen koulun suunta ja tavoite?  Vai voiko jokaisella opettajalla olla oma suunta?

Mitä on innostuneiden opettajien hyödyntäminen? Jos se on sitä, että rehtori antaa mahdollisuuksia toimia oman innostuksensa suuntaisesti, se on kyllä mahdollista. Kun innostuksesta kumpuava toiminta törmää toisten "pedagogiseen vapauteen", syntyykö siinä konflikti yhteisön suunnasta ja tavoitteesta? Onko niin, että jokaisella on pedagogista vapautta niin paljon kuin sitä pystyy käyttämään törmäämättä toisen vastaavaan vapauteen?

Hankalia kysymyksiä joihin ei löydy vastausta apteekin hyllyltä. On punnittava pedagogisen vapauden ja vastuun suhdetta. Mikä on yhteisön suunta ja tie. Miten laveaa kaistaa edetään vaan edetäänkö tiukasti kaistojen sisällä.

.

Oppilasarvioinnin haasteet

Oppilaan arvioinnissa, kuten kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa, näkyvät menneiden vuosikymmenien periaatteet ja käytänteet. Arvioinnissa voisi erottaa karkealla tasolla kolme vallinnutta käytäntöä.:suhteellinen arviointi missä oppilaiden osaamista verrattiin toisiinsa, absoluuttinen arviointi missä osaamista arvioitiin yhteisesti määriteltyihin opetussuunnitelman tavoitteisiin ja omiin lähtökohtiin ja edellytyksiin perustuva arviointi

Peruskoulun käynnistyessä käytettiin luokan sisäistä suhteellista arvostelua Arvosanat perustuivat jakaumaan.Tämän mallin mukaan allekirjoittanutta arvosteltiin oppikoulussa, myöhemmin peruskoulussa. Malli eli arkikäytännössä pitkään, aina 1985 vuoteen jolloin OPS edellytti että arviointi tulee tapahtua tavoitteiden suunnassa. Astuessani työelämään 1986 muistan miettineeni ja tunteneeni suurta ristiriitaa siitä että arviointi tuli tehdä tavoitteiden suuntaisesti mutta oppilaan edellytysten puitteissa. Yksiselitteistä manuaalia asialle ei ollut. Vuoden 1994 perusteet olivat niin väljät ja paikalliset että arvioinnin kuvaileminen yksiselitteisesti on lähes mahdotonta.

1999 laaditut kuvaukset numero 8 tasosta ovat olleet kohtalaisen hyvä kuvaus hyvästä osaamisesta. Kun Jorma Kauppinen opetushallituksesta oli puhumassa rehtoriseminaarissa, tuli esille selkeästi että arviointi puhuttaa tänä päivänäkin eikä asiana millään muotoa ole yksiselitteinen tai helppo. Sekametelisoppa voisi olla kuvaava sana. Kauppinen nosti kuitenkin merkittävän asian esille, kouluissa tulee keskustella arvioinnista, muulloinkin kuin  lukukausien lopussa. Oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen arvioinnin näkökulmasta asia on tärkeä ja pitää olla pyrkimys yhteiseen tahtotilaan

Mieltä lämmitti suuresti Kauppisen toteamus ettei kukaan kai vakavissaan halua ylhäältä annettuja testejä ja kokeita jotka viime kädessä johtaisivat koulunkäyntiin vain testiarvosanojen vuoksi.Näin tapahtui Skotlannissa ennen heidän opetussuunnitelmauudistustaan.Koulunkäynti oli preppausta testejä varten.

Surullista ja tunteita nostattavaa lukemista

Lapsen väkivaltainen kuolema on aina tragedia, ajasta, paikasta tai kulttuurista riippumatta. Yksilön lisäksi kysymys on myös perheen ja yhteiskunnan tragediasta. Vaikka kysymys olisi vain yksittäisestä tapauksesta, niin yksikin tapaus on liikaa. Lehdissä on kovasti puitu 8- vuotiaan Eerikan tapausta. Syyllisten tai syyttömien etsiminen ei tee tehtyä tekemättömäksi. Selvää on kuitenkin se että viranomaisten yhteistyöllä, riittävillä resursseilla ja tapauksen analysoinnilla tulee vastaavanlaiset tapaukset estää.
Sanalla lastensuojelu on jostain syystä huono kaiku. Läpäiseekö median kynnyksen vain epäonnistumiset ja kielteiset kokemukset. Liian usein sanana se liitetään huostaanottoon mikä on vain yksi ja äärimmäinen yhteiskunnan interventiokeino lapsen suojelemiseksi. Sellaiset tapaukset missä on onnistuttu jäävät usein kertomatta.
Viime syksynä sain kutsun THL:n työpajaan missä valmisteltiin verkko- ja kirjamateriaalia lastensuojelusta lasten kanssa työskenteleville ammattilaisille. Asiantuntijat esimerkiksi aluehallintovirastoista toivat esille sitä että lasten kanssa työskentelevien kynnys lastensuojeluun on vieläkin liian korkea. Nyrkkisääntönä voisi pitää että huolen herääminen on riittävä syy yhteydenottoon.
Ristiriita tällä hetkellä on siinä että neuvolapalvelut, perheneuvolapalvelut ja kodinhoitopalvelut,
kotipalvelut ovat suurennuslasin alla. Hintalaput pitäisi lukea oikein. Jos edellä mainittujen hintojen palveluista tingitään, niin lopullinen hintalappu yhteiskunnalle on paljon kalliimpi. Meillä Suomessa tarvittaisiin nyt pitkäjänteistä perherpolitiikkaa joka kestäisi hallitusten vaihtumiset ja talouden suhteiden vaihtumiset. Samanlaista pitkäjänteisyyttä tarvittaisiin sosiaali- ja terveyspolitiikkaan. Pahalta näyttää ainakin jälkimmäisen osalta kun tarkastelee lopuillaan olevaa hallituskautta. Kesti liian kauan kääntää laiva menemään soteuudistus edellä ja lopputulos jäi viime metreillä toteutumatta kiireen vuoksi.
Pitää vain nyt toivoa että tulevissa eduskuntavaaleissa nousee esille oikeat asiat.

Jokainen päivä on Naistenpäivä

Kun Elisabeth Rehn oli presidentiksi ehdokkaana, kävi mielessäni olisiko nyt Suomessa muutoksen aika. Hän ei kuitenkaan tullut valituksi mutta ehdokkuus oli merkittävä asia. Olihan hän omalla esimerkillään hälventänyt ennakkoluuloja ja toiminut tiennäyttäjänä puolustusministerinä. Halosen tullessa valituksi presidentiksi oli Suomessa poikkeuksellinen asetelma koska myös pääministerinä oli nainen,Anneli Jäättenmäki.Hänen kautensa tosin jäi lyhyeksi. Naisilla oli kuitenkin positiivinen noste politiikassa niin valtakunnalisesti kuin paikallistasolla. Lehdissä oli positiiviseen sävyyn juttuja siitä miten moni oli pystynyt sovittamaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja perhe-elämän. Mielestäni hyvä vauhti naisten osallistumiselle hyytyi niin politiikassa kuin työelämässä. Edelleenkin pörssiyhtiöiden johdossa on vähän naisia. Siitähän ei ole kysymys että tehtäviin tulisi valita sukupuolen perusteella vaan osaamisen ja kyvyn perusteella. Potentiaalisia naisia tehtäviin löytyy varmaan mutta tuleeko vastaan " lasikatto" tai haasteet työn ja perheen sovittamisessa on ylitsepäääsemättömia.
Suomi ja pohjoismaat ovat monella tavoin tasa-arvon mallimaita verratuna muihin maihin.Tasa-arvon mittarit ovat erilaisia.Usein palkkatasoa käytetään mittarina. Naisen euro ei vieläkään kaikilla aloilla ole miehen euro 1:1. Samasta tehtävästä sama palkka tulisi olla sukupuolesta riippumatta. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ollaan vielä kaukana tasa-arvosta jos katsotaan päättäjien sukupuolijakaumaa. Edellisessä on pitkälti kysymys myös asenteista, niin miesten kuin naisten.
Muistan erään sosiologin vitsailleen että tasa-arvoa aikajanalla mitattuna ollaan kaukana tasa-arvosta.
Jos katsottaisiin vaikka vain ajanlaskun ajasta miesten aikaa, niin seuraavat 2015 vuotta tulisi tarjota naisille mahdollisuus että ajalla mitattuna päästäisiin tasoihin.
Kun on kasvanut kahden itsellisen yrittäjän lapsena, niin tasa-arvon näkökulmaan se on vaikuttanut. Kaikki teki kotona kaikkea tarvittaessa ,siivouksesta puiden pilkkomiseen.
Hienoa että on Naistenpäivä mutta jokainen päivä on naisten muistamisen arvoinen.

Koulu 2000-luvulle tultaessa

Allekirjoittanut oli keskikoululainen peruskoulu-uudistuksen saavuttaessa kotikaupunkini 1970-luvun alkuvuosina. Peruskoulun päästötodistuksessa koreilee teksti ”keskikoulun oppimäärän mukaan”. Peruskoulun tulo herätti keskustelua ja tunteita. Muistan vielä isoäitini ajatelleen ääneen; miksi toimiva malli pitää romuttaa.

Työelämään astuessani 1980-luvulla peruskoulu oli vakiinnuttanut paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kun 1980-luvulla oli alettu laajemminkin pohtia hyvinvointivaltion kalleutta ja jähmeyttä sekä liiallista byrokraattisuutta, alettiin myös suunnitella hallinnon rakenteiden keventämistä 80-luvulla. 1980-luvun lopun vauraita kulutusvuosia seurasi 1990-luvulla paluu karuun todellisuuteen. Suomalaisten väitettiin eläneen yli varojensa ja joutuvan kulutusjuhlansamaksumiehiksi. Pudotus hyvistä ajoista laman pohjamutiin tapahtui yllättävän nopeasti. Edessä oli jättityöttömyys,konkurssiaalto ja kymmeniä miljardeja tuon ajan markkoja niellyt pankkikriisi. Laman kurimuksessa käynnistettiin julkisen sektorinankarat säästötoimet. Jokaiselta talouden lohkolta alettiin imuroida ylimääräisiä menoja ja aina kun asetetut säästötavoitteet oli saavutettu, kiristettiin vyötä uusin säästötavoittein. Säästöpaineiden alla jouduttiin tilanteeseen, jossa suomalaisen hyvinvointivaltion palvelujen perinteistätasoa ei tahdottu ylläpitää.

Säästötalkoot löivät luonnollisesti leimansa koko 1990-luvun koulutuskeskusteluun. Opetushallinnon 1990-luvulla toteutettu uudistaminen oli osa yleistä hallinnon kehittämistä, joka käynnistettiin jo 1980-luvulla. Reformit koskivat yhtäältä ministeriöitä ja keskusvirastoja, toisaalta lääninhallituksia ja valtion piirihallintoa kaikilla sektoreilla. Ensinnäkin haluttiin sanoa jäähyväiset hallinnon byrokraattiseksi leimatulle työnjaolle eli sille, että kaikkia koulutustasoja hallittiin ja säädeltiin toisistaan erillään. Tämän seurauksena päädyttiin mm. ammattikasvatushallituksen ja kouluhallituksen yhdistämiseen opetushallitukseksi ja myöhemmin harkitsemaan myös opetushallituksen ja opetusministeriöiden toimintojen yhteen kytkemistä, mikä johtikin opetushallituksen päätoiminnansupistamiseen arviointitoiminnaksi. Myös lainsäädäntöä haluttiin yhtenäistää. Toimeenpanon osalla siirryttiin 1990-luvulla valtioneuvostonyhtenäisiin koulutuksen kehittämissuunnitelmiin, jotka kattoivat kaikki koulutustasot peruskouluista korkeakouluihin .Projektin toisena puolena oli maakuntien ja erityisesti kuntien 1990-luvun uuden koulutuspolitiikan keskeinen kulmakivi oli koulutuksenlainsäädännön ja säätelymuodon suuri kokonaisremontti, joka sinetöitiin vuonna 1999. Siirtymisellä tarkasti normitetusta lakipykäläkohtaisesta liikkumavaran lisäämistä ja tulosvastuullista jälkikäteisarviointia tähdättiin ennen muuta koko koulutusjärjestelmän tehon ja tuottavuuden parantamiseen

Aikaisemmissa blogeissani olen sivunnut 90-luvun huonoja ja hyviä puolia koulun näkökulmasta. Mitä  sitten piirtyi aivolohkoon muistellessa 2000-lukua peruskoulussa:

2000-luvulle tultaessa PISA tutkimus lähti muuttamaan suhdettamme peruskouluun. Ensimmäistä kertaa saatiin kattavasti kansainvälistä vertailuaineistoa, joka osoitti, että suomalaiset oppilaat osasivat hyvin. Tämä tietoisuus karsi keskustelusta pahimmat ylilyönnit, mutta keskustelun peruskaavat säilyivät hämmästyttävän muuttumattomina. Peruskoulun menestyksen esimerkiksi väitettiin perustuvan vain heikkojen oppilaiden määrään ja huippujen olevan meillä vähäisiä, vaikka PISA-huippujen määrässäkin olemme olleet jatkuvasti maailman kärjessä.

Sen PISA muutti, että peruskouluun ei enää kuulutettu suurempaa remonttia. Koulu oli osoittautunut kansainväliseksi menestykseksi ja nyt siihen esitettiin vain pienempää hiomista.

2000-luvun alussa toteutettiin esiopetusuudistus, jonka perusteella kaikki 6-vuotiaat lapset ovat oikeutettuja saamaan esiopetusta oppivelvollisuutta edeltävänä vuonna. Erityisopetukseen liittyvässä keskustelussa suurta huomiota sai koko 2000-luvun jatkunut oppilasmäärän kasvu.

Vastuuta oppilashuollosta on kuitenkin siirretty yhä enemmän koulujen suuntaan vetoamalla eräänlaiseen kasvatukselliseen omaantuntoon sekä kiristämällä lainsäädäntöä, joka ohjaa kokonaisvaltaisen oppilashuollon moniammatillistatoteutumista kouluyhteisöjen sisällä. Opettajien ammattikuva on näin ollen laajentunut, mutta tätä ei ole huomioitu esimerkiksi opettajankoulutuksessa. Erityisesti 2000-luvulla oppilashuoltoa pyryttiin vahvistamaan myös informaatio-ohjauksen keinoin, mikä näyttää osoittautuneen tehottomaksi. Heikon oppilashuollon pahimmat kärsijät näyttävät olevan jo lähtökohdiltaan niin sanotusti huono-osaiset, joille erinäiset ongelmat kerääntyvät hyvinvoivien pärjätessä entistä paremmin.

Vasta vuonna 2004 luotiin järjestelmä, joka loi yhtenäisemmät puitteet arvioinnille ja edellytykset valtakunnallisesti vertailukelpoisten päättöarvosanojen antamiselle.Suomalaisen peruskoulun 40-vuotisen olemassaolon aikana oppilaan arviointia koskevat määräykset ja menettelyt ovat vaihdelleet suuresti.  Vaikka arvioinnin perustehtävä on nähty melko samantyyppisenä läpi vuosikymmenten, ovat arviointikäytännöt ja todistusarvosanojen muodostamisen periaatteet ovat olleet hyvinkin erilaisia eri aikoina. Ei siis ole ihme, että niissä on vieläkin epäselvyyttä.

Koulujen tietotekniikan kehittämisen vauhti hyytyi 2000-luvulla. Koulujen kansainvälistyminen on pysynyt hyvässä vauhdissa.

2000 luvulla koulujen eriarvoistuminen on lisääntynyt vaikka  90-luvun laman pohjalta noustiin. Joku viisas sanoi että laman lasku on pitkä ja suuri ja sen kerrannaisvaikutukset ulottuivat vuosikymmenen yli. 2000 luvun ops oli parempi kuin 90 luvun edeltäjänsä joka lähtökohtaisesti oli liian väljä. 2010 luvulle tultaessa voidaan uutta opsia hengeltään ja lähtökohdiltaan pitää positiivisenä. Peruskoulun keskeinen ongelma ei ole tuntijako. Keskeinen ongelma on sen toimintatavoissa, oppimistilanteiden jäsentämisessä, työ- ja lähiyhteisön yhteisöllisyyden lisäämisen tarpeessa.

Oliko vuodet 2000-2010 paremmat kuin vuodet 1990-1999, esitän itselleni kysymyksen. Vastaus ei ole mustavalkoinen. 90-luvussa oli myös puolensa, profiloitumista, koulun kehittämistä, akvaario-projektia. 2000-luku oli seesteisempää ja vähemmän talouden huolia koulunpidossa, kv-toiminnanaloitusta ja kehittelyä. Puolensa siis molemmissa vuosikymmenissä.

Entinen rehtorikollega on usein aiheellisesti esittänyt kysymyksen onko Suomessa koulutuspolitiikkaa. Vaalien lähestyessä koulutuksella on aina ystäviä juhlapuheissa. Talouden sukeltaessa alamäkeen koulutuksen ystävät kaikkoavat usein vähitellen. Koulutuksen suuntaviivat pitäisi piirtää pidemmiksi kuin neljä vuotta kestäviksi. Minkäväriset hatut päässä hallituksessa istutaan ei saisi vaikuttaa siihen millainen koulutuspolitiikka maassamme on. Koulutus nähdään valitettavasti menoeränä vaikka sitä pitäisi tarkastella aina sijoituksena. Olematta tutkija tai asiantuntija, uskallan väittää että koulutuksen vaikuttavuuden ja yhteiskunnan menestyksen sekä kilpailukyvyn välillä on yhteys. Jos siis satsaamme koulutukseen on se satsaus toimivaan, tasa-arvoiseen ja kehittyvään yhteiskuntaa.

Mahdollisesti jäädessäni eläkkeelle 2021 voi arvioida kuluvaa vuosikymmentä ja miltä se koulussa näyttäytyy.